Tommi Kinnunen: Pintti

Säihkyvää jätelasia

Tommi Kinnunen tavoittaa hienossa romaanissaan Pintti särkyneiden ihmisten elämänvaiheet ja mielenmaiseman kristallinkirkkaasti.

Pintin (WSOY) intro muistuttaa satua. ”Lapset kahlaavat läpi lehtokuusamien ja näsiöiden, työntävät vuoroin syrjään kuusien naavaisia oksia toistensa kulkea niiden alitse.” Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee korvaa samoin kuin hänen aikaisimmissa romaaneissaan Neljäntienristeys ja Lopotti.

Kun torstai 23.6.1949 valkenee, kolmisenkymmentä vuotta lasten metsäretken jälkeen, ankarassa arjessa ei saduille ole sijaa. Tyynelän Jussi, sisarusparven vanhin, perkaa henkensä kaupalla kiviä joesta. Jospa vaikka lasiruukin omistava ylhäinen kartanonväki innostuisi veneilemään.

Pienessä pitäjässä eletään ruukin ehdoilla, jokainen tietää oman asemansa tehtaan saumattomassa prosessissa: lasimestarit, puhaltajat, formupojat, merkkaajat, kristallinhiojat ja pakkaajat.

”Viimeisenä jonossa olisivat kylän tunnetut hullut: risumamma, lumppu-ukko ja – Jussi.”

Jussi on kuin pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Mutta vaikkei hän tehtaan toimissa pärjääkään, hän näkee, kuulee ja aistii enemmän ja tarkemmin kuin kukaan muu. Sen on huomannut myös Ranskasta tehtaalle taitojaan tuomaan tullut lasinpuhaltaja Grégory, Reko, jolle Jussi havaintojaan vinkkaa.

Sudenkorennon kiiltelevät verkkosiivet ovat kuin lasia, rikkinäistä ja silti ehjää, Reko voisi yrittää samanlaista puhaltaa, Jussi tuumii.

Tommi Kinnunen on Suomen suo-
situimpia kirjailijoita, jonka teoksia
on käännetty yli 20 kielelle.
Kuva: Jussi Vierimaa

Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen eri vaiheet tulevat tutuiksi. Samalla ruukinpitäjän asukkaiden elämässä kiteytyy kappale suomalaista mikrohistoriaa. Eletään taitekohtaa: sodasta on palattu, silti sen muisto elää vielä vahvana särkyneiden, vaikenevien miesten mielissä.

Tyynelän torpan äitikin, katsellessaan vankileiriltä tuomaansa, lasikuvun alla säilyttämäänsä pettuleivän palasta, toteaa: ”Että jos minä joskus meinaan sanoa jotakin, niin katton ensin tuota.”

Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa kukin Tyynelän sisaruksista saa oman päivänsä. Kertomus soljuu silti yhtenäisenä eteenpäin, jokaisen muistoista ja toimista syntyy vivahteikas, yhtenäinen kuva.

Toisena päivänä, tiistaina 31.1.1950 on Helmin vuoro. Syytä onkin, sillä ”Kun Jussi tunnetaan vajaamielisenä ja Raili Helsingin huorana, hänelle jää ihmisten puheissa tilaa”. 

Herkin, aistillisin vedoin Kinnunen maalaa Helmin ja Rekon rakkaustarinan: ”He vain liukuivat toistensa elämään ja alkoivat viihtyä siellä.”

Anniina Vainionpään puupiirros Esirippu (osa).

Kunnes lasinterävä hetki leikkaa menneet ajat irti nykyisistä. Lasi viiltää, särkyy, on haurasta – ihan niin kuin elämäkin. Kinnunen tavoittaa herkästi ihmistensä tunnot, joita he itsekin vain aavistelevat osaamatta pukea niitä sanoiksi.

Kolmantena päivänä, torstaina 13.9.1951, paljon on muuttunut ja Railista tuntuu, että koko kylä, ehkä koko maa ”hengitti syvemmin ja voimakkaammin kuin koskaan ennen”. Hän on Helmin vastakohta, realisti, joka ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Eikä hän turhia nipota, hänelle kaunis on kaunista vaikka vähän rikkonaisenakin.

Tarinan myötä Raili löytää itsensä ja oman paikkansa yhteisössä.”Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta.” Tunnelmaltaan haikean, nostalgisen tarinan rivien välistä pilkottaa valoa, uskoa ihmisiin. Pillin päähän otetaan uusi posti, uusi alku, ja puhalletaan lasimöhkäleestä kristallimalja.

Pintti päättyy komeasti joelle, sinne, mistä kaikki alkoi. Raili saa todistaa, ettei Jussin kivienperkaustyö sittenkään ollut turhaa.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. 292 s.

Anniina Vainionpään teoksia näyttelyssä Muistamisesta Galleria Duetossa 23.9. asti.